Loputtomasti kasvava ego kääntyy itseään vastaan

Tämä teksti on alunperin julkaista LinkedInissä 23. Tammikuuta 2017.

On kesä ja vuosi 2009. Kämppikseni Markus osoittaa minua halvalla digikameralla. Vasemmassa kädessäni on 3 desilitraa lager olutta käärittynä vihreään alumiinitölkkiin jonka kyljessä lukee Carlsberg.

Sytytän sätkätupakan, otan huikan kaljasta ja pyydän Markusta ottamaan kuvan. Kameran suljin naksahtaa ja samalla hetkellä merkittävä osa tulevaisuuttani kirjoitetaan siinä aurinkoisessa kesäsäässä.

Yksi kuva riittää hakemukseen. Avaan PC-tietokoneeltani microsoft wordin ja alan kirjoittamaan elämäni ensimmäistä työhakemusta. Luonteelleni tyypillisellä tavalla, päätän varmistaa menestyksen kopioimalla hakemuksen suoraan netistä. ATK-taidot kohdassa kerron osaamisena olevan laajaa, ja tätä seuraa tarkennus jossa luetellaan office ohjelmistot sekä kuvankäsittelyohjelmat.

Olen melko varma, että hakemus kuvaa minua hyvin. Olen rehellinen ja hakemukseni varmasti erottuu muista hakemuksista. Vaikka tuona hetkenä olen vasta 21-vuotias, ja kyseessä on elämäni ensimmäinen työhakemus, tiivistän hakemuksen lisätietoja kohdassa sen aikaiset arvoni ja osaamiseni yhteen punch-lineen joka kuuluu seuraavasti.

Kiinnostuksen kohteena ovat musiikki ja liikunta. Haen ehdottomasti työtä jossa saan olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Olen sulava ja supliikki.
Haha. Tämä lause tuo edelleen hymyn huulille.

Nyt, lähes 8 vuotta myöhemmin, tämän tekstin voisi edelleen lisätä sellaisenaan ansioluettelooni.

Nöyrä poika työhaastattelussa

Ilmeisesti punch-line upposi, sillä minut kutsun työhaastatteluun. En juurikaan innostunut, sillä eihän työnkuva edes vastannut koulutustani. Olin siis pari vuotta aikaisemmin valmistunut Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksesta kuva-artesaaniksi. Kuva-artesaanille tyypillisiä ammatteja ovat esimerkiksi valokuvaaja, graafikko, kuvanveistäjä tai taidemaalari.

Työhaastattelu pidettiin Tampereella keskitason hotellissa 90-luku henkisessä kokoustilassa. Odotin omaa vuoroani aulassa kunnes keski-ikää lähestyvä mieshenkilö tervehti minua kokoushuoneen ovelta. Samassa kun nousin jaloilleni ja lähdin laahustamaan kohti kokoushuonetta, havaitsin pistävän hien hajun erittyvän kainaloistani.

Haastattelusta jäi mieleen jotain. Haastattelija kysyi minulta, että kuinka paljon halusin nettopalkkaa tulevasta työstäni, jos saisin paikan.

800 euroa olisi kiva, vastasin.

Liittymämyyjä asuntomessuilla

Heinäkuu 2009. Valkeakoski. Tuolla Etelä-Pirkanmaan seutukunnan keskuskaupungissa järjestetään asuntomessut. Minä olen DNA Kaupan messuosastolla myymässä DNA liittymiä ja kännyköitä. Uunituoreena teleoperaattorin myyjänä olen päivittänyt Siemens A50 mallisen kännykkäni uuteen älypuhelimeen, joka on malliltaan Nokia Express Music 5800.

Ihmisiä aivan helvetisti joka puolella! Minua jännittää. Vastapäätä meidän messuosastoa on joku blondattu naistenmies, joka myy jotain ihmeellistä sahaa uskomattomalla menekillä. Hän on kiinnittänyt ruuvipenkkiin isohkon kaakelilaatan. Laatasta hän sahaa taitavasti eri muotoisia paloja. Ihmisiä parveilee siinä ympärillä, varsinkin naisia. Muistan sen myyntipuheen vieläkin.

Ei revi, ei rispaa, ei lohkase.

Ja ihmiset ostivat. Laatikkokaupalla. Jos muuten se sahakauppias sattuu lukemaan tämän, niin pistäppä viestiä. Tarjoan lounaan.

Asuntomessut kestivät muistaakseni nelisen viikkoa. Koeaikana meni nappiin, sillä minulle tarjottiin vakituista työpaikkaa DNA Kaupasta heti messujen jälkeen. Asenteeni oli kunnossa. Olin avoin ja halusin oppia myymään. En olisi kuitenkaan tässä, ellei tukenani olisi ollut maailman luokan mentori Oskari Koskela. Voin muuten paljastaa, että nettosin aika paljon enemmän kuin 800 euroa.

Olin luonut nahkani. Minusta tuli myyjä.

Kusi alkaa nousta päähän

Kun kuukausittain julkaistiin koko suomen kattava listaus myyjistä ja heidän myynneistään, olin melko useasti kärkikahinoissa. Olin hoitanut työni hyvin ja olin ahkera.

Vaikka sain ala-asteella hymypoikapatsaan, niin oli minullakin pimeä puoleni. Olin taipuvainen tekemään sellaisia sopimuksia, joissa minä hyödyin, mutta edustamani yritys ei. En varsinaisesti ole pahoillani koska toimin kuitenkin sääntöjen mukaan. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, ettei tekemiseni ollut oikein.

Rapatessa roiskuu. Toistin mantraa päässäni.

Onneksi tekemisiini mahtui niin paljon hyvää, että minulle tarjottiin Lahdesta DNA Kaupan myymälävastaavan paikkaa.

Jokainen joka kävi Lahden Holman Prismassa DNA Kaupan myymälässä keväällä 2011 pohtii haikeasti, että harvassa on nykyään sellainen kivijalka, jossa pyhitetään 45 minuuttia veloituksetta asiakkaan ongelmalle, tarjotaan pingviini-tuutti kaupan päälle ja tarjoillaan täysin ylivertainen kokemus uudestaan ja uudestaan.

Vuonna 2011 hain helpomman elämän perässä DNA yrityspuolelle myyjäksi. Harry Sjögren haastatteli minut Lahdessa Ravintola Santa Feessä. Joimme kahvia ravintolassa ja ilmapiiri oli jännittynyt. Muistan Harryn kysyneen minulta jotain.

Miksi haluat yritysmyyntiin töihin? Harry kysyi.

Koska haluan päästä helpommalla, vastasin.

Helpolla en tietenkään päässyt. Työtä tehtiin yhdessä ja tehokkaasti.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä

Pääsin yritysmyyntiin töihin ja piti käydä ensimmäistä kertaa Dressmanissa ostoksilla. Ensimmäinen nettopalkka alkoi numerolle kahdeksan, mutta nollia oli enemmän kuin olin matkan alkaessa osannut pyytää. Kun parikymppiselle aikalailla vapaasti kasvaneelle tarjotaan tuollaiset tienestit, niin siinä kuulkaa eletään levveesti! Ostin mustan bemarin. Tietenkin.

Ensimmäiset vuodet b2b-myynnissä olivat erittäin kiinnostavia. Pidin energiatasot ylikorkeina ja tein paljon kauppaa. Firma muisti kiittää. Voitin pari palkintomatkaa, pari pinkkiä jopoa ja sain vielä pikkujouluissa mitalin ja kunniakirjan. Aika pian näiden tapahtumien jälkeen minua alkoi pelottaa. Aistin, että ylämäki ei voi jatkua loputtomiin.

Tein illat ja joskus viikonloput töitä. Tällä sain huomiota, arvostusta ja kauppaa. Huomionkipeydessäni yritin jopa ratkoa yrityksemme johtamisongelmat. Tein siis powerpointin johon listasin ne epäkohdat jotka uskoin olevan täydellisen asiakaskokemuksen esteenä. Esitystä varten opiskelin Teemu Ylikosken tekemän aineiston kuiluanalyysista ja parin päivän opiskelun perusteella ajattelin, että osaan varmaan soveltaa sitä meidän liiketoimintaamme. Haha sanon minä.

Muistan elävästi tilanteen joka edelsi tätä johtoryhmälle pidettyä esitystä. Esityksen alkuun oli viisi minuuttia aikaa ja minua jännitti todenteolla. Kun huomasin, että johto oli jo kokoushuoneessa odottamassa, minuun iski paniikki. Livahdin vessaan. Yrittäessäni rauhoitella itseäni Niina Sainiuksen opettamilla rentoutumisharjoituksilla tuo jo alkuunsakin tulitikkuaskin kokoinen wc-koppi kutistui entisestään. Johtoryhmälle esittämilläni ajatuksillani ei oikeasti ollut kovin vankkaa teoreettista pohjaa ja varmaan juuri siksi ideoistani ei tämän päivän jälkeen puhuttu enää koskaan.

Velanmaksu alkaa

Kuvittele, että jemmaat säästöön neljän vuoden aikana tienaamista ansioistasi 20%. Sitten elämä tuo eteesi tilanteen, että oman onnesi tähden päädyt vaihtamaan pankkia. Pankin vaihdon ehtona kuitenkin on, että joudut jättämään vaivalla kerryttämäsi säästöt vanhan pankkisi tilille josta ne jaetaan tasaisesti tuttaviesi kesken.

Jotain tämän tyylistä minä koin kun muutin pois Lahdesta ja hyvästelin ne 200 asiakasta jotka olin ehtinyt b2b-myyntiurani aikana hankkia. Kun asiakas siis seuraavan kerran ilmoittaisi hankkivansa meiltä lisää palvelua, menisi tästä provikat jonkun toisen myyjän palkkapussiin. En valittanut, olihan päätös omani.

Olin vaihtanut myyntitiimiä ja nyt olin Tampereella. Pelicans vaihtui Tapparaan, ja raivoisan agressiivinen tilausten odottaminen vaihtui kiihkeään kylmäsoittamiseen. Illat luin kirjoja. Halusin saada enemmän kauppaa joten yritin jatkuvasti uudistaa ajatteluani. Ja kun pääni oli jatkuvasti töissä, meni kotonakin kaikki päin persettä. Täytin kalenterin tapaamisilla. Tarpeeksi kohtaamisia niin kyllä se siitä, ajattelin.

Kaikki meni hyvin kunnes koitti kevät ja ensimmäinen kuukausi ilman euronkaan myyntiä. Olin jättänyt klassisesti yhden kaupan varaan koko kuukauden. Ei tullut kauppoja. Tämän jälkeen ei ollut paluuta. Olin koskettanut pohjaa enkä saanut kammettua itseäni kuopasta. Katkeroiduin ja etsin syitä epäonnistumiselle kaikkialta paitsi itsestäni.

En voinut hyvin ja asiakkaani huomasivat sen. Antoivat suoraa palautetta, eli ostivat muualta. Minä räpiköin paniikissa. Olin vesilintu katiskassa odottamassa nousuvettä. Kuvasin ahdinkoani pomolleni inttämällä, että tämän kovempaa en jaksa juosta.

Sitten tuli sairasloma. Sitten kesäloma. Sitten hiljalleen alkoi parantuminen.

Viimeistelen tätä kirjoitusta kotona omassa työhuoneessani ja oloni on rauhallisen päättäväinen. Mietin miten tästä eteenpäin? Mikä on tarinani opetus? Huomaan, että tärkeää on se mistä kaikki sai alkunsa.

Kiinnostuksen kohteena ovat musiikki ja liikunta. Haen ehdottomasti työtä jossa saan olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Olen sulava ja supliikki.

kaljamikki