Maslowin tarvehierarkian piilotettu taso

Noin kolmekymmentäkaksi tuntia ennen tämän kirjoituksen julkaisua, olen ylittänyt VantaaMaratonin maaliviivan ja itken onnesta. Vastaavaa tunnetilaa en muista kokeneeni koskaan aiemmin elämässäni.

Nyt kerron miltä matka tuntui, mitä matkalla tapahtui ja mitä maalissa koin.

Kiima

Juoksukiima on saanut nousta koko viikon. En ole juossut viiteen päivään. Viime yö on katkonaisesti nukuttu koska jännittäminen alkoi jo aiempana iltana. Tunnen olevani erittäin hyvässä kunnossa. Ennen lähtöä juoksentelen ympäriinsä, venyttelen ja lämmittelen paikkoja. Tunnelmani on erinomaisen hyvä ja oloni on todella itsevarma. Ennen starttia kuuntelen Kingston Wallin 18 minuuttia kestävän kappaleen nimeltään The Real Thing.

Aion kuunnella musiikkia koko matkan. Olen ladannut spotifyn soittolistaan 150 kappaletta kovinta, rajuinta ja varmasti energiatasoja nostattavaa musiikkia. Pääosin Black- ja Death Metallia.

Starttipistooli pamahtaa

Lähden ensimmäisten joukossa matkaan. Strategiani on kuunnella kehoani, ja tavoitella sitä vauhtia jolla olen aiemmissa harjoituksissani päässyt pisimmät lenkkini. Kilpailijoita juoksee ohitseni molemmilta puolilta. Se ei vaikuta tunnelmaani lainkaan negatiivisesti. Olen täällä kilpailemassa lähinnä itseäni vastaan. Sitä paitsi, hyviä perseitä siellä oli. Niitä oli kiva katsella.

Juoksureitti on tylsä. Ympärillä ei ole oikeastaan mitään kiinnostavaa katseltavaa. Ei kiinnostavaa arkkitehtuuria tai kauniita puistoja. Ei mitään. Betonia, asfalttia ja mitäänsanomattomia asuinrakennuksia.

Yksi kerros on 10,5km pitkä. Sama lenkki tehdään siis täyspitkällä maratonilla neljä kertaa. Reitillä on yhteensä neljä huoltopistettä joista kolmella tarjotaan juotavaa ja yhdellä energiageeliä. Nesteeksi tarjotaan urheilujuomaa ja vettä. Kiinteäksi ravinnoksi on vaihtoehtoina banaania, rusinoita ja suolakurkkua.

Strategiani on juoda jokaisella huoltopisteellä puoli mukia vettä ja puoli mukia urheilujuomaa. Kiinteän ravinnon osalta olen päättänyt syödä suolakurkkua jos tulee nälkä.

Ensimmäinen kierros on silkkaa nautintoa. Askel on niin kevyt, että en edes tajua juoksevani. Painan varmuuden vuoksi reitin mieleeni siltä varalta, että olisi mahdollisuus eksyä. Ensimmäisen kierroksen jälkeen osoittautui, että eksymisen mahdollisuutta ei ole. Reitti oli selvästi merkitty ja jokaisen käännöksen kohdalla oli ihminen, joka varmisti, että juoksijat menivät oikeaan suuntaan.

Muistan ensimmäisen kierroksen olleen todella leppoista kyytiä. Erityisesti olin yllättynyt urheilugeelin mausta. Taisi olla mansikka. Nam.

Toinen kierros

Yksitoista kilometriä takana. Puhelin soi. Vastaan.
"Haloo" Sanon. "No moikka onko paha paikka?" Naisääni kysyy. "On" Vastaan. "Aha, no soitatko kun ehdit" Naisääni puhelimen toisessa päässä tokaiseen. "Juu moikka" sanon ja katkaisen puhelun.

Ex-muija soitti kun olin maratonilla. Ei haittaa. Jatkan matkaani ja tässä vaiheessa lenkkiä tulee ensimmäinen negatiivinen ajatus.

"Lasten mehuhetki.. Tiditydityy.. Päättyi ikävästi.." Korvanapissa alkaa soimaan Tuomari Nurmio.

Mitä helvettiä Tuomari Nurmio tekee mun maraton-listalla?

Samalla suolisto alkaa krampata. Tunnen kivun lisääntyvän vatsan seudulla. Arvelen tämän johtuvan suolakurkusta jonka söin ensimmäisen kierroksen päätteeksi. Tämä on harjoittelun myötä tuttu tilanne. Tiputan hieman vauhtia ja jatkan kevyesti kunnes kipu poistuu. Kun kipu poistuu jatkan taas entiseen tapaan ja kiristän vauhtia. Strategia toimii ja matka jatkuu.

Puristan kädet nyrkkiin, tuuletan, lausun pari voimasanaa ja siirrän Tuomari Nurmion sekä suolistokrampin osaksi maratonhistoriaani.

Jatkan toisen kierroksen loppuun samaa vauhtia kun ensimmäisenkin. En muista yhtään mitä ajattelin tässä vaiheessa. Saapuessani puoleen väliin huomasin vauhtini vastaavan tarkasti tavoiteaikaani joka vaikutti fiilikseen positiivisesti.

Kolmas kierros

Kolmannen kierroksen alettua tunnelma oli erittäin hyvä. Olen selättänyt jo Mehuhetken, suolistokrampin ja puoli maratonia. Takana on 21 kilometriä joten tämä on harjoittelusta tuttu tilanne. Jalat alkaa hieman turtua ja turhia pysähdyksiä kannattaa välttää. Eteenpäin vaan jotta pysyy tasainen vauhti yllä ja hyvä rullaus.

Ohitseni juoksee hieman iäkkäämpi mies. Hänellä on kivannäköinen rullaus. Lantio on edessä ja askellus on ryhdikästä. Korjaan itsekin hieman ryhtiäni ja yritän keskittyä hieman enemmän juoksuasentoon.

Sitten tulee ensimmäinen isku vyön alle. Matkaa on takana noin 26 kilometriä ja oikean jalan pohjelihas käy lähellä kramppia. Otan muutaman askeleen varovasti ja totean, että kramppiin menee jos ponnistan. Pakko hidastaa vauhtia.

Ei saatana mitäs nyt? Vasta vähän yli puolet takana ja nyt kramppaa. Mitä mä nyt teen? Usko alkaa horjua. Yhtäkkiä huomaan tekeväni päässälaskuja. Ehdinkö kuuden tunnin suoritusrajan sisällä maaliin jos kävelen loput? Mikä on keskinopeuteni? Millaista kävelyvauhtia voin ylläpitää lopun matkaa? Miten saan jalat toimimaan?

Paljon kysymyksiä mutta ei yhteenkään tyydyttävää vastausta. Otan ensimmäiset kävelyaskeleet ylämäen kohdalla ja tunnustelen pohjettani. Kävelen ehkä kolmekymmentä askelta ja jatkan varovaisella vauhdilla juosten. Ei pysyvää kramppia. Matka jatkuu.

Kolmannen kierroksen viimeiset viisi kilometriä on pyyhitty kovalevyltäni täysin. Muistan, että odotin urheilugeeliä kovasti koska pidin sen mausta.

Kolmannen kierroksen päätteeksi näin kilpailijani saapuvan maaliin. Katsojat antoivat maalisuoralla ylävitosia juoksijalla. Kaikki hurrasivat ja olivat iloisia.

Annoin tuon näyn palaa verkkokalvoilleni koska tiesin, että viimeisen kierroksen aikana olisi todellakin tarvetta loppusuora-assosiaatiolle.

Neljäs saatanallinen kierros

Viimeinen kierros alkaa. Kädessäni on suolakurkku viipale. On vaikea löytää tilanteesta nautinnollisia hetkiä. Pakotan itseni ajattelemaan positiivisia puolia.

"Maraton alkaa vasta 30 kilometrin jälkeen Mikki, nyt pääset kokemaan miltä se tuntuu", ajattelen mielessäni.

"Yli kymppi vielä! Vittu yli kymppi! Miten helvetissä mä selviän tästä", paholaiseni istui olkapäällä ja latasi tiskiin.

"Takana jo yli 30 kilometriä, nyt seilaat vierailla vesillä. Nauti nyt! Ja paina mieleen miltä tämä tuntuu, jotta voit muistella sitten maaliin saavuttasi." Latasi tsempparimikki toiselta laidalta.

Tässä vaiheessa jalkani olivat suoraan sanottuna ihan paskana. Pohkeeni olivat täysin loppu. Pienikin ylämäki tai liiallinen ponnistus oli vähällä aiheuttaa molempiin pohkeisiin krampin. Epäusko oli erittäin lähellä vallata mieleni kun tajusin, että yksi kilometri tuntuu tässä vaiheessa kolmelta kilometriltä.

Jatkoin matkaa tahdon voimalla. 33 kilometrin kohdalla pohkeet lakkasivat toimimasta. Vaihtoehtona oli joko kävellä tai jatkaa juoksemista käyttäen jotain toisia lihaksia. Koetin jälkimmäistä vaihtoehtoa. Juoksin jalat suorana ja käytin jotain outoja lantiosta ja alaselästä löytyviä lihaksia joiden avulla heitin jalkaa toisen eteen. Välillä tuntui siltä, että synnytin tarvittavan liike-energian käsivarsillani. Enkä oikeasti nyt pilaile. Kyseessä oli juoksemisen, kolmiloikan, kävelyn ja penkkipunnerruksen yhdistelmä. Penkki-loikka-kävely.

En tiedä mitä tapahtui 33-36 kilometrin välillä. Muistan istahtaneeni alas. Otin kengät pois jalasta ja poistin kivet kengistä. Sitten jatkoin. Tavoitteenani oli ensin selvitä ensimmäiselle huoltopisteelle. Siellä minusta tuli sekakäyttäjä. Päätin vetää sekaisin rusinoita ja suolakurkkua. Täydet mukit vettä ja urheilujuomaa. Ihmiset taputtivat ja kannustivat. Se sai minut jatkamaan.

Tässä vaiheessa jatkoin niin kovaa kuin pystyin. Eli siis perkeleen hitaasti. Huomasin alitajuisesti jalostaneeni maslowin tarvehierarkiaa eteenpäin. Lisäsin sinne kuudennen tason. Maratoonarin taso. Tämä tason tarve on saada rusinoita, suolakurkkua ja palautusjuomaa.

Sitten tapahtui jotain uskomatonta. Tuli vastaan kyltti jossa luki 36km. "Siis enää 6 kilometriä! Voi vittu täähän menee vaikka käsillä kävellen",mietin innostuneena. Ja yhtäkkiä usko palasi. Tiesin, että selviän. Tiesin, että pääsen maaliin ja minusta tulee voittaja! Usko näkyi ja tuntui kehossa. Se oli kerrassaan mahtava tunne. Kuin taikaiskuista kipu katosi. Aiemmin vyötärystä alaspäin tuntuva puuduttava kipu oli tipotiessään. Tuntui kuin kaasuttimeni olisi käännetty aiemmin piilossa olleeseen varatankki-asentoon.

Sitten ohitin yhden juoksijan. Ja vielä toisenkin. Sitten tuli 40 kilometrin kyltti. Enää kaksi kilometriä. Varatankki alkoi olla tyhjä. Nyt mentiin jo pyhällä hengellä. Unohdin maaliviivan. Maslowin tarvehierarkiasta löytyi vielä piilotettua seitsemäs taso. Energiageeli-taso. Oispa energiageeliä.

41 kilometriä. Enää kilometri! Edelleen ei tietoa maalista. Vain tarve. Oispa geeliä.

41,5 kilometriä. Sain Geeliä. Muuta en muista.

Loppusuora näkyy. Ihmisiä. Kellot kilisee ympärillä. Ihmisten hymyjä. Juoksen loppusuoraa. Päätän nostaa kädet ilmaan ja huutaa jee! Samalla hypähdän ja molempia pohkeita vihlaisee. 50 metriä maaliin.

Ylitän maaliviivan.

Ei yhtään selkokielistä ajatusta. Joku mies laittaa mitalin kaulaani. Onnittelee minua. Etsin lähintä istumapaikkaa. Kaikkialla on märkää. Purskahdan itkuun. Se tuntuu hyvältä. Euforiselta.

Täydellinen hetkessä elämisen kokemus.

Mielessäni ei ollut hetkeen yhtään ärsyttävää tai turhauttavaa ajatusta. Vain mielessä vaeltavat sanat "Sä teit sen" Niin puhdasta iloa ja onnea, että ainoa luonnolliselta tuntuva reaktio oli itkeä. Itkin, nauroin ja hymyilin samaan aikaan.

"Sä teit sen", kuiskaa lohduttava ja ylpeä ääni mielessäni.

Vähitellen kipuan maslowin tarvehierarkiassa takaisin sille tasolle jossa syödään banaania ja vaasan ruispaloja. Elimistöni huutaa ruokaa, juomaa ja lämmintä vaatetta. Palaan liikuntahalliin johon olen jättänyt reppuni jossa ovat kuivat vaihtovaatteeni ja muu omaisuuteni. Linkutan liikuntahallin katsomoon lepäämään.

Lähestyessäni reppunarikkaa, järjestysorganisaatioon kuuluva mies näkee rinnastani kilpanumeroni ja on sen perusteella etsinyt reppuni jo valmiiksi. Hän katsoo minua ja kysyy "Taisi olla raskasta?"

"Oli", sanon, ja käyn lattialle makaamaan. Hiljalleen vaihdan kuivat vaatteet päälle. Juon pari kuppia kahvia ja syön muutaman siivun pullaa. Lähden Sokos Hotel Vantaalle saunomaan, syömään ja juhlistamaan voittoani. Illaksi ajan kotiin.

Ja tuntui muuten hyvältä vetää peitto korviin.

Kiitos kun luit.

mitallikuva

Seuraa Mikkiä Twitterissä //
Seuraa Mikkiä LinkedInissä // Seuraa Mikkiä Facebookissa